Aikikoira Kisa ei ole moksiskaan tatamin tapahtumista.
Kuva: Hanna Immonen / Yhtyneet Kuvalehdet Oy
Olimme Karin kanssa käyneet monta keskustelua siitä, miten minun pitäisi tehdä futaridoria. Itsepäinen kun olen, en aluksi oikein hyväksynyt mitään muuta tapaa kuin sen, mitä yleisesti näkee. Ei siis ollut puhettakaan mistään "korvaavista" tavoista. Minusta kun oli ihan eri asia se, että joku ei polviensa vuoksi tee suwariwazaa kuin se, että minä en tekisi perinteisellä tavalla futaridori jiywazaa näköni tai siis näkemättömyyteni vuoksi. Onneksi ihmiselle suodaan mahdollisuus kasvaa henkisesti ja etenkin meille naisille on ilman muuta suotavaa ja jopa luonnollista muuttaa mielipidettämme. Ja vaikka kuinka monta kertaa… :)
Joka tapauksessa olin treenannut sitä "perinteistä" tyyliä. Kari pisti tankoon lisää rautaa eli välillä ukeja oli 4 ja sitten taas 3. Mutta harvoin vain 2. Kirjoitin Karille pitkän pohdinnan siitä, että en tahtoisi tehdä kolmen uken kanssa. Selitin ummet ja lammet siitä, miten kolmen kanssa rytmi on aika hankala verrattuna esimerkiksi kahteen. Rytmi kun on oltava ja korvilla kuultava, jos tekee ilman näköä. Vaikeuksia on. Kerroin, että neljä ukea kun on, on se jopa helpompaa kuin kolmen kanssa. Kun vain kykenee pysymään "lauman" ulkopuolella, ei näkkärilläkään ole huolta siitä, ettei ukeja näe (minä kun en näe). Ukeja on niin monta, että aina on joku nenän edessä heitettävänä.
Kari vastasi kiireisesti tyyliin "älä huoli, kyllä se siitä". Ja minulle se ei riittänyt vastaukseksi. Pistin 5 astetta railakamman ja mielipiderikkaamman viestin, johon kirjoitin, että minä EN tee kolmea vastaan ja piste. Kirjoitin, että "jos vain annat vielä mulle 3 ukea niin juoksen portaat suoraan pukuhuoneeseen enkä palaa". :)
Kari vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi:
"OK. Unohdetaan sitten 3 ukea. Aloitetaan neljästä ylöspäin."
Jep jep… :)
Oli keskiviikkotreenit jälleen ja Kari näytti kotegaeshin perusmuotoa ja korosti sitä, miten kotegaeshi tehdään polven tasolla.
Ja mehän ryhdyimme työstämään. Otin Hannun ukeksi ja tempaisin omasta mielestäni mielettömän hienon kotegaeshin. En ollut vielä pyöräyttänyt ukea vatsalleen, kun selkäni takaa kuului matalaa, uhkavaa MURINAA.
Jäykistyin niille sijoilleni ja kurkistin olkani yli. Karilla oli naama totisena.
Kari tuli ja otti mitään sanomatta minua kädestä ja laittoi käteni ranteeseensa. Katsoi alta kulmien ja murisi taas matalasti. Teki kotegaeshin ja kysyi:
- Ja millä tasolla oli käsi???? (murinaa)
Asia tuli kohtuullisen selväksi! :)
Kävimme hakemassa Mary-Annen luota dojon avaimen. Koska ilta oli hieno, lainasimme poikamme skootteria ja hujautimme sillä. Kun olimme lähdössä Mary-Annen ovelta kohti hissiä ja laitoimme samalla mopokypäriä päähämme, huikkasi M-A:
- Eikö tuo nyt ole kuitenkin hieman hätävarjelun liioittelua laittaa oikein kypäriä hissireissua varten?
Pasi alkaa olla jo kuuluisa siitä, että hän on aina jollakin ukena dan-graduoinneissa. Ei graduointia, etteikö Pasi olisi paiskottavana. Niin, olihan hän minunkin toisena ukenani… :)
Keskiviikkona pidettiin ylimääräinen graduointi kotidojolla. Konstantin Drocan piti saattaa 5. kyuksi. Ja Pasi oli kutsuttu ukeksi. Konstantin-nimeä ei salilla tunneta, vaan Dan on Dan.
Pasi valmistautui ukeiluun ja tokaisi tatamin reunalla:
- Ei yhtään Dan-graduointia ilman Pasi-ukea! :)
Aina kun joku saa hakaman, kurkitaan kovasti, että meneekö jalat oikeisiin lahkeisiin ja muistellaan innolla Karin kertomusta siitä, miten hänellä meni ensi kertaa hakamaa päälle pukiessaan jalat samaan lahkeeseen ja hän ehti jonkin matkaa kävelläkin, ennen kuin asian huomasi.
Pasi piipahti kummityttönsä syntymäpäivillä ja lähetti viestin, jossa kertoi harjoitelleensa nuken pukemista.
"Kummityttö (2v) puki nukelle housuja. Nuken jalat tahtoivat osua samaan lahkeeseen useasta yrityksestä huolimatta. Sitten tyttö toi nuken minulle, kummisedälle, puettavaksi. Siinä nukkea pukiessani tuli mieleen, että uusille hakamansaajille pitäisi aina järjestää koulutus. Koulutuksessa nukelle puetaan hakama ylle siten, että molemmat jalat eivät ajaudu samaan lahkeeseen (kuten eräälle kokeneelle aikidokallekin oli käynyt ekaa kertaa hakamaa päälle laittaessa...) :)"
Tuossa harjoituksessa olisi ideaa! Näin "vanhemmallekin" treenaajalle kun voi aina silloin tällöin käydä kämmi ja joutuu ihmettelemään, että minnekäs ne kintut ovat oikein menossa.. :)
Kun valkopöksyisen Emman paiskominen oli loppu, huutelimme vähän aikaa Tiinan kanssa polvillamme, että "uskaltaako jo tulla", "joko tästä voi nousta" jne… Ohhoijaa, olipahan taas oikein ääliö olo. :)
Pitää olla tyytyväinen, kun opit ovat menneet perille. Vetämäni alkeiskurssi alkaa olla loppu. Kaikki eivät graduoi vielä kutostansa, mutta tekniikat alkavat olla todella hyvällä mallilla. On kuljettu hieno matka yhdessä tänä keväänä.
Kurssilaiset kuulemma muistavat hyvin tekniikoiden knoppeja. Siis, että shihonage omotessa astutaan omote puolelle polvet joustaen "kuin nuori notkea puuma", suwariwaza kokyu-hossa on yksi versio, jossa kädet nostetaan sellaiseen asentoon "kuin koiralla, joka kerjää keksiä" ja shihonagessa toinen käsi on "lehmän märkä kieli". :) Niin kai on tullut vissiin sanottua aika monesti… :)
- Onegaishimas! Kari huikkasi ja minä kipaisin tatamin keskelle.
Hyökkäsin shomen uchilla ja Kari otti vastaan, selitti samalla vastaanotosta, aloitti uramuotoisen kotegaeshin ja tarkoitus lienee oli antaa minulle hieman vauhtia kylkiatemilla. Mutta mutta.
Kari pamautti minua kädellä suoraan herkulliselle pakaralleni.
Tunsin Karista, että virhe rekisteröitiin, heitosta tuli hyvin ilmava, hieman outo. Minua pölijää rupesi tietenkin naurattamaan kesken heiton ja niin kävi senseillekin. Asia ei helpottanut yhtään kun näin Karin naaman.
- No kun se vaan oli siinä ihan sopivasti niin… Haahaahah…!
Kari nauroi polvet löysänä. Ja väki ulvoi rivissä vedet silmissä. Minä en meinannut pystyä hyökkäämään eikä meidän suuri sensei meinannut saada tehtyä tekniikkaa naurultaan. Enpä ole ihan heti nähnyt, että Karin pokka pettää noin täydellisesti.
Se meni kyllä ihan nauruksi se homma. Saatiin koko sakki monta elinvuotta taas lisää…. :)
Keskiviikkotreenit olivat menossa. Kari äityi paasaamaan oikein antaumuksella joustavasta liikkumisesta ja siitä, miten "sirojen nelikutosten olisi syytä tassutella ja kulkea tatamilla". Hän oli puhunut jo pitkään ja ärjäisi:
- No Hannu, mikä on joustavuuden salaisuus? Mitkä ovat ne, joiden avulla pysytään reagointikykyisenä tekniikoissa? MITKÄ???
Ja Kari tarttui hakamansa lahkeen suihin ja veti niitä kattoa kohti kunnes hakama oli nivustaipeissa ja valkoiset housun lahkeet täysin nähtävissä. Julmistunut ilme kasvoillaan Kari mulkoili meitä rivistössä istuvia. - Mikä on se salaisuus????
- Jalat… , vastasi Hannu hyvin nöyrällä äänellä.
En voi mitään, vieläkin vääntää suupieliä kun muistan, minkä näköinen Kari oli siellä shomenin edessä kädet ylhäällä, hakaman lahkeet levällään kuin lepakon siivet ja valkolahkeiset jalat tönkkösuorina…
Treenasimme asetekniikoita. Minä en millään meinannut päästä liikkumaan kunnolla ja Kari tuli neuvomaan. Syynähän oli taas kerran ne polvet. Piti kuulemma joustaa… Yritin muutaman kerran ja Kari näytti, että vielä aikaisemmin alas polvista ja reilusti. Viimein onnistuin ja kuulin Karin sanovan hyväksyvästi "jees, just noin.".
Kello tuli silloin kahdeksan. Kari löi kämmenet yhteen ja huusi:
- Lopetetaan, Virpi suostui viimeinkin joustamaan polvista.
:) Voi tulla joku kerta pitkät treenit…
Kesä-heinäkuun vaihteessa pidettävä Sandokain kesäleiri oli käynnissä ja treeniäkin takana jo jonkin verran. Kari teki henkawazan tiimoilta harjoitteita.
Kumarsin parilleni ja "könysin" seizarinkiin, mutta Kari mylväisi oikein jyrähdys äänellä, että "Virpiiii, onegaishimasu!!!". Joten hypähdin ylös ja kipaisin siis tatamin keskelle.
Kari teki shihonagen. Toisen hyökkäyksen jälken hän pyysi, että nojaan voimakkaasti hänen olkavarteensa. Tämä oli siis se tilanne, joka tulisi aiheuttamaan nagelle muutostarvetta tekniikan suorittamiseen. No, minähän nojasin. Kari leipoi minua, öh, jotenkin. Ja minä menin - öh öh - jotenkin. Uusi hyökkäys, taas kaikenlaista meininkiä ja puhinaa, leipomista ja tatamiin vientiä. Hyökkäsin ja Kari teki töitä. Aina vaan uudestaan ylös tatamista ja kaikenlaisten steppailujen ja muiden taatusti ylimääräisten kuvioiden jälkeen Kari teki mitä teki ja sai minut tatamiin. Yleisö seurasi hiljaa. Lopulta sensei otti niin tiukan otteen minusta ja antoi kropallaan niin selvät sävelet, että menin kuin meninkin vihdoin ja viimein sillä tavoin, kuin tässä harjoituksessa uken oli tarkoitus mennä.
Kari huoahti dramaattisesti ja löi käsillä reisiinsä useaan kertaan huokaillen ja sanoen:
- Voi kiitos kiitos, huhhuh, kiitos! Viimeinkin se onnistui! Huhhuh, sentään voidaan jatkaa treeniä!
:)D Ja öh ja höh…!!!! :)
Timo veti tiistaitreenejä. Olimme tehneet kaikenlaista kivaa katatedorista. Sessiomme alkoi jo olla aika hyvästi pulkassa, treeni veteli viimeisiään. Timo pyysi minut vielä ukeksi.
Menin keskelle ja asetuin Timoa, isoa ja pitkää miestä, vastapäätä. Yritin seisoa koko 160 cm mitallani oikein pitkän näköisenä. Mistä ihmeestä lie Timon päähän pälkähtikään - olen varma, että ihan aidosti, nyt ei ollut edes ystävällisestä piruilusta kysymys… - seuraavaksi hyökkäysmuodoksi pyytää jodan tsuki.
Otin hyvän hanmin ja katsahdin juuri ennen lyöntiä hieman ehkä epätoivoisen näköisenä Timon päänuppia, joka keikkuu varmaan melkein 40 cm korkeammalla kuin oma nuppini. Timokin katsahti minua ja huomasi siinä vaiheessa vasta huolestua tilanteesta. Kysyi vakavana:
- Niin, vai yllätkö sinä?
Keskiviikon hikiset Kari-treenit olivat olleet käynnissä jo jonkin aikaa. Menossa oli 4 hengen kimppakivaa: yksi onneton nagena ja toiset hyökkäsivät "ihan simona" vuorotellen katateryotedoriin ja yokomenuchilla. Näkkärillä oli otsa tiukilla rutuilla, kun yritin pysyä laskuissa perässä ja tietää, että millä hyökkäysmuodolla minun milloinkin piti nagerukan kimppuun käydä. Valmistauduin yokomenuchilyöntiin ja sudin jo lähtökuopissa. Edellinen uke lensi ilmojen halki ja vuoroni siis koitti. Lähdin liikkeelle, samalla nousivat kädet jo valmiiksi kolmiomuodostelmaan lantioni eteen. Mutta hupsis. Siinä olikin käsieni välissä JOTAIN! Hyökkäykseni loppui siis lyhyeen.
Käsien välissä oli Kari-sensei….. Sattui ryökäle just minun kiitoradalleni enkähän minä sitä nähnyt… Koppi opesta, se se vasta on jotain… En muuten heittänyt Karia… :)
Nina, joka on toiminut jo pitkään jaoston sihteerin tittelissä, on kertonut porukoille odottavansa vauvaa. Äitiysloman sijaiseksi on valittu Pasi. Juttelimme torstain aamutreenien alussa tulevista puuhista ja siitä, miten meidän kannattaa Pasin kanssa vaihtaa aina viestejä ennen kuin ryhdymme nettihommiin. Muuten tulee päällekkäispäivityksiä sivuille.
Pasi: - Se vaan näissä sihteerihommissa on vaarana, että tulee raskaaksi….
Pasi katsahtaa vatsaansa.
- No, mulla taitaa kyllä olla jo projekti aluilla…
Seisoskelimme dojon eteisen ylätasanteella ja pulisimme kaikenlaista puolipehmoista. Judokat treenasivat vielä dojolla ja me odottelimme tatamille pääsyä. Jostain lähti juttu siitä, kuka on tehnyt hurjempia juttuja.
- Minäpä oon treenannut kerran sen kanssa!
- No ei tuo mitään, mä olen ollut sen kanssa koko leirin!
- Jaa, mutta minäpä olen ollut doshun leirillä!
- Vai niin. Hahhah. Me ollaan esiinnytty doshulle!
- Pöh, mutta min olen treenannut oikeusministeriön ylitarkastajan kanssa!
(Joka on Tiina ja juttu alkoi käydä siis aika pehmoiseksi)
- Mutta minä olenkin käynyt presidentin linnassa!
Kuului yleistä naurunhörinää ja jo vähän hiljaisuutta, kun ei kukaan keksinyt parempaa.
Kunnes... Seppo latasi ja sai kaikki hiljaiseksi:
- Minäpä olen nukkunut presidentin sängyssä!!!
Kaikki katsoivat Seppoa ällistyneinä. Seppo hymyili leveästi takaisin. Pitkän hiljaisuuden jälkeen saatiin selostus, että näin todella oli tapahtunut. Seppo oli todellakin nukkunut pressan sängyssä. Jossain, missä oli ollut vuode, jossa Kekkonen oli yöpynyt reissullaan. Pisti aika pahan. :)
- Virpi-sempai, keksisitkö sä mitään, kun mulla on niskat ihan jumissa. Sattuu!!!
Katja tuli luokseni ja paineli niskaansa. Kyselin hieman ja menimme sitten tatamin laidalle ja komensin Katjan selälleen makaamaan. Menin seizaan hänen päänsä taakse ja tutkin niskaa käsilläni. Löysin todella makean kipukohdan ja epäilin, että siellä olisi fasettilukko. Kysyin, että sattuuko, jos painan tästä. Katja ulahti:
- Auts! Sattuuu! Tuntuu nenässä asti! Tuntuu Ihan kuin nenä liikkuisi sivulle, kun käännät päätä ja painat sieltä niskasta!
Kumarruin vakavana Katjan kasvojen ylle ja tuijotimme toisiamme. Painoin niskasta sormillani ja käänsin Katjan päätä hieman vasemmalle. Sanoin:
- Eikä pelkästään tunnu…
Katja katsoi hetken silmiini ja sitten meillä molemmilla petti pokka ihan totaalisesti. Saimme ihan hillittömän nauruhepulin. Minä kätkätin ahteri pystyssä naama tatamissa ja Katja sätki selällään vieressä. Porukat katsoivat meitä siihen tyyliin, että jaha, taas se alkaa…
- Mieti miltä naamasi näyttää, kun Emma tekee sinulle ikkyon ja käännät päätä vasemmalle… Hiiiiiih…..!!!!!!
Halvat on huvit. Mutta tulipa taas vuosia lisää, jos se nauramisesta on kiinni… :)
Torstain aamutreeneissä innostuimme venyttelyjen aikana puhumaan leivoksista ja Runebergin tortusta. Ryhdyimme käsiä ja jalkoja veivatessamme miettimään, että mitä kaikkea Runebergin torttuun laitetaankaan.
Katja mietti, että ainakin konjakkia siihen tulee.
- Mutta ollaanhan me joskus kauan sitten tehty niitä, eikö me tehty joskus? ähisi siippani matalaa maeukemia tehdessään.
- ??? Jaa…ei kai…, mutisin jalat kattoa kohti. – Tai en mä ainakaan muista. Taisi sitten olla aika paljon sitä konjakkia?
Kuului vaan muksahdus kun Katja pyllähti kesken maeukemin. Siellä se istui tatamilla letit oikosena ja nauroi kuollakseen. :) Kohta naurettiin kaikki taas vatsat ihan kipeinä.
Endo-sensein viikonloppuleiri oli taas takana ja treeneissä oli selvä Extra-Endo-sensei-mauste lisävivahteena. Kari näytti edessä tekniikan, jossa katadoriotteesta tehtiin ukelle horjutus = haettiin uken kii ja sen jälkeen ikkyo.
Minähän en tietenkään nähnyt miten se homma siellä tatamin keskellä meni vaan kun sain Nellin parikseni, nappasin hänen olkapäästään ”kuppiotteella” kiinni – kuten Endo-sensein leireillä monesti tehdään. Nelli sanoi jotain – yritti siis korjata otettani. Minä vaan pusersin lujempaa…
- Ota hiasta kiinni! sanoi Nelli uudelleen.
- Ai jaa… Mä olen ihan varma että sanoit ”ota lihasta” mut se olikin siis ”ota hiasta”!!!
Tuli uusi motto: ei lihasta, vaan hiasta.
Aikikoira Kisa ei ole moksiskaan tatamin tapahtumista.
Kuva: Hanna Immonen / Yhtyneet Kuvalehdet Oy