Teksti: Virpi Jylhä, huhtikuu 2005
Julkaistu Aikido-lehti 1/2005
Jokainen aikidokantaimi haaveilee hakamasta. Se on yksi iso tavoite. Iso etappi aikidon tiellä ennenkuin musta vyö rupeaa kangastelemaan mielessä. Mutta miksi pidämme hakamaa? Kuinka meidän ja muiden maiden käytännöt vastaavat Japanin tapoja hakaman ja vöiden käytössä? Yritin saada "isompaa aikidokaa" tutkiskelemaan asiaa ja kirjoittamaan aiheesta artikkelia. Huomaan kuitenkin itse istuvani tekstinkäsittelyohjelman ääressä puuhastelemassa. Jokin meni siis vikaan.
Tämän artikkelin tarkoituksena oli selvitellä hakaman ja vyöjärjestelmän historiaa, perinteitä ja nykykäytäntöjä. Aloitettuani innokkaana ja uteliaana tiedonlähteiden kaivamisen ja rakkaiden aikido-opettajieni ahdistelemisen, jouduin toteamaan, että olin törmännyt varsin moninaiseen aiheeseen. Hakamajutun tekeminen tuntui samalta kuin olisi yrittänyt tehdä tutkielmaa suomalaismiesten pitkistä kalsareista ja niihin liittyvistä rituaaleista.
Tongin ja pengoin. Sandokain treenikaverit surffasivat netissä. Pääopettajamme Tammisen Kari teki kovasti töitä soitellessaan sinne sun tänne ja etsiessään vanhoista muistiinpanoista tietoja hakaman historiasta. Helmisen Jukka haastatteli Turussa leirillä Igarashi-senseitä käsissään minulta saadut kysymysliuskat. Petteri Sileniustakin ehdin kiusaamaan, kun hän pahaa-aavistamattomana istui leirikahveilla kuppilassa pöydän toisella puolella.
Tietoa tulvi, aloin olla pulassa. Selvisi, että vyövärit ja hakaman käyttötavat poikkeavat eri maissa ja eri dojoilla. Koottujen tietojen pohjalta tästä olisi helposti tullut eri maita ja dojoja käsittelevä etikettikirja. Nyrkkisäännöksi kuitenkin kiteytyi: "Oppilas tekee kuten hänen opettajansa tekee" ja "maassa maan tavalla".
Kun olin 4.kyu ja treenailin kolmosen tekniikoita, pyöritin mielessäni ehkä nyt ajatellen hieman tyhmääkin kysymystä: Näkövammaisena pohdin, että vaikka tiesin treenanneeni ahkerasti ja ohjaajat kehoittivat menemään vyökokeeseen, voisinko koskaan pukeutua hakamaan. Mietin ja kieriskelin resuisen itsetuntoni kanssa. Tuskailin ja epäilin, että täyttäisinkö muiden mielestä "hakamallisen" vaatimuksia. Enhän pysty siirtämään edes harjoituksissa näytettyä tekniikkaa vieressä kyyhöttävälle valkopöksylle kuten "vanhemman treenaajan" pitäisi. En pysty siihen, koska en näe vaan tarvitsen itse kädestäpitäen näyttämisen ennen kuin tiedän mistä on kysymys jollei se ole ennestään tuttu harjoitus tai tekniikka. Tuumin myös, että ajattelevatko ihmiset, ettei tuo voi osata aikidoa hakaman vertaa, kun se on näkövammainen. Kasvatin itselleni valtavia aitoja ja muureja. Himosin hakamaa, mutta kirosin mielessäni kynnystä joka sen päällepukemisessa ainakin itselläni oli.
Treenikaverini olivat aivan äimistyneitä kun viimein kerroin heille mietinnöistäni. Sain periaatteessa ystävälliset haukut moisesta tuumailusta ja mojovat, eteenpäin tuuppaavat potkut peräpeiliini. Niinpä sitten huomasin eräänä kauniina kesäpäivänä olevani nagerivistössä polvillani tutisemassa jännityksestä Sandokain 25 vuotisleirin graduointitilaisuudessa..
Voi sitä tunnetta, kun kotona kaivoin hakaman muovikääröistä! Minun...! Riemu loppui siihen, kun ohjeistamattomana keltanokkana ryhdyin viikkaamaan sitä takaisin. Etukappale ja takakappale eivät kertakaikkiaan tuntuneet sopivan mitenkään keskenään. Hiki kihosi otsalle. En voinut käsittää, että kaikki laskokset olivat vähää aikaisemmin olleet kohdillaan. Vekit kuvaavat kuulema samuraiden seitsemää hyvettä: jin (hyväntahtoisuus), gi (kunnia, oikeus), rei (kohteliaisuus ja etiketti), chi (viisaus, tieto), shin (vilpittömyys), chu (lojaalisuus) ja ko (hurskaus). Viikkaussessioni aikana rupesi uhkaavasti näyttämään siltä, että minulla olisi ainakin tuplamäärä hyveitä, mikäli se vekkien lukumäärästä olisi kiinni. Vihdoin ja viimein sain jonkinmoisen nyytin aikaiseksi ja nauhatkin netistä poimitun ohjeen mukaisesti rusetille. Mutta aikaa se otti ja rupesin pelkäämään, että Keravan tatamilla aikidotreenien jälkeen tulisivat judokat, sitten karatekat ja lopulta siivooja - ja Virpi se aina vaan istuisi nurkassa hakaman laskoksia nyhtämässä.
Graduointipäivää seuraavana päivänä minun piti kävellä leiritatamille hakamassa. Löin jarrut päälle juuri ennen oviaukkoa ja olisin taatusti painunut takaisin pukuhuoneeseen ellei ystäväni Sari olisi saanut minua niskasta kiinni ja työntänyt edellään dojolle. Yritin näyttää hyvin pieneltä ja huomaamattomalta, vaikka taatusti silmäni säihkyivät ja kavalsivat iloisen oloni. Nykyään jo tunnen itseni nakupelleksi ilman hakamaa.
Treenikaverit vihkivät tuoreen hakamallisen myös viikkaamisen saloihin eikä se niin hankalaa ollutkaan. Mitä nyt kieli ei meinannut suussa pysyä ja sormet tuntuivat nipulta nakkeja. Laskokset ovat paikoillaan jopa hakaman pesun jälkeenkin, kun olen noudattanut saamaani kätevää neuvoa ja laittanut märän, hengariin kuivumaan nostetun hakaman helmaan pyykkipojat laskoksia pitelemään. Sitten vain laskosten reunojen pikainen painelu silitysraudalla hakaman ollessa vielä hieman kostea ja eikun treenaamaan.
3. kyu graduointilahjaksi sain kanssani riemuitsevilta treenikavereilta paitsi 3 ruusua, pullolisen kolmosolutta niin myös ruskean vyön. Siinäpä taas soma pulma. Ruskea vyö! Melkein kaikillahan oli valkoinen ja daneilla musta... Ahdistelin jälleen Karia, Jukkaa ja Laisin Juhaniakin kysellen, että kuka voi käyttää ruskeaa vyötä. En halunnut tehdä etikettimokaa. Vastaus oli, että sitä käyttää aikidoka, jonka vyöarvo on 3.kyu ja enemmän. Sain kuulla, että vaikka Suomessa ruskean vyön käyttäminen on aika harvinaista, Japanissa tapa on huomattavasti yleisempi. Joissakin maissa jopa käytetään erivärisiä vöitä vyöasteittain (esim. Taiwan) samaan tapaan kuin esim. judossa ja karatessa. Solmin siis ruskean vyön uumalleni ja tuumasin, että valkoisine keppeineni ja opaskoirineni olen joka tapauksessa yhdenlainen kummajainen tatamille tullessani. Siinä ei yksi ruskea vyö enää voisi paljoa asiaa pahentaa tai parantaa. Leireillä olen sitten ilokseni bongannut muitakin hakamallisia ruskeavöitä.
Kuulin, että vyötä ei saisi pestä tai siitä lähtisi ki pois. Olen kuitenkin pessyt vyöni säännöllisesti ajatellen, että jos ki lähtee niin sentään treeniparit jäävät. Jukan kautta Igarashi-senseille välittämäni kysymys, että saako vyön pestä vai katoaako siitä kii muun vyöhön elttaantuneen tavaran mukana, oli herättänyt Senseissä suurta hilpeyttä. Igarashi-sensei oli sanonut, ettei ollut kuullut moisesta uskomuksesta aiemmin ja että jos uskomus pitäisi paikkansa, olisi hänen kiinsä tullut pestyksi pois jo moneen kertaan.
Japanissa hakamalla on ollut omat muotioikkunsa - aivan kuten millä tahansa vaatekappaleella. Joskus on ollut lyhyempää hakamaa, toisinaan pidempää. Värit ovat vaihdelleet samoin kuin materiaali ja kuviot. On ollut pienempää sivuhalkiota ja pidempää sivuhalkiota. Onpa lahkeen mittaa käytetty ovelana turvakeinonakin, kun daimioiden alaisten samuraiden on ammoisina aikoina pitänyt hipsiä herrainsa asumuksissa niin pitkissä lahkeissa, että he ovat talsineet lahkeiden päällä. Eivät ainakaan mitään kovin äkillisiä hyökkäyksiä ole hakamansa helmoilla astelleet samurait pystyneet tekemään.
Kun säälin entisaikojen samuraita ajatellen heidän vaivojaan pissahädän yllätettyä heidät, kuulin, että joissakin hakamissa on ollut ihan "sepalus". Ja sitten on ollut ne kätevät, pidemmät sivuhalkiot. Isommalle asialle japanilaisetovat päässeet myös helpommalla kuin mitä me aikidokat, jotka sidomme yleensä hakaman takaosan ensimmäiseksi. Samuraiden aikoina takaläppä sidottiin viimeiseksi obin (vyön) solmun päälle siten, että lahkeiden takaosa oli ylempänä kuin etuosa. Siten lahkeet eivät jääneet kantapäiden alle eivätkä kuraantuneet lätäköissä. Kaksintaisteluita varten samurai sitoi hakamansa ylös. Vielä nykyäänkin vanhoissa miekkailukoulukunnissa saatetaan käyttää koulun omaa hakaman ylössitomistapaa osana etikettiä.
Joidenkin lähteiden mukaan hakama on suunniteltu peittämään miekkailijan jalkatyöskentelyä. Kuitenkin, jos samurailla oli aikaa hän nosti lahkeensa ylös ja sitoi myös kimononsa leveät hihat ennen taistelua.
Aluksi aikidossa hakamaa käyttivät kaikki harjoittelijat aloittamisesta saakka. Jossain vaiheessa toisen maailmansodan jälkeen Japanissa otettiin käyttöön tapa, jonka mukaan miespuoliset vyöttävät hakaman päälleen vasta ensimmäisestä dan-arvosta lähtien. Sen sijaan on katsottu, ettei naisten ole ollut sopivaa juoksennella aluspöksysillään treeneissä vaan he ovat pitäneet hakamaa heti harjoittelun alusta saakka. Nykyään joillakin dojoilla Japanissa naisetkin pukevat hakaman ylleen joko 3. kyun tai vasta 1.dan suorittamisen jälkeen. Suomessa voimassaolevien sääntöjen mukaan hakaman käyttö 3. - 1.kyu-arvoilla on vapaaehtoista ja vasta dan-arvosta lähtien pakollista eikä käytäntö eroa sukupuolien välillä mitenkään.
Nykyään aikidohakamat ovat mustia tai tummansinisiä paitsi silloin, kun kyseessä on erittäin korkea-arvoinen shihan jolloin hakama voi olla valkoinen - tai jonkin muun värinen. Kauan sitten O'Sensein aikoina Hombu Dojon harjoitukset ovat olleet hyvin värikylläiset.Hakamoiden värit ja kuosit ovat olleet kaikenkirjavia. Musta väri tuli käyttöön joskus toisen maailman sodan jälkeisen niukkuuden myötä; musta kangas oli huokeaa ja näin ei hakaman hankkiminen ollut kenellekään este harjoittelun alkamiselle. Tummansininen väri on tullut ilmeisesti aikidokien käyttöön kendon puuvillahakamasta.
Hakaman selkälevy kiinnosti minua myös. Miksi ihmeessä sellainen? Jotkut ovat vastanneet, että se tukee selkää ja auttaa pitämään ryhdin suorassa. Jostain nettilähteestä luin, että selkälevy on perintöjä muinaisilta japanilaisilta ratsastajilta, joiden hakamamallista meidän aikidokien hakamakin periytyy. Ratsastajan hakama oli ollut paksuaja jäykkää kangasta, joka suojasi kantajaansa risuilta ja muilta kolhuilta. Takaosan kovike oli suojannut selkää. Nykyaikidokan on syytä huolehtia, että hakama on hyvin sidottu paikoilleen etenkin jos selkälevy on kovaa lajia. Muuten voi ukemeissa päästä ylimääräisiä kiaita.
Hakamaa ensimmäistä kertaa päälle puettaessa olisi kuulema sopivaa solmia nauhat ns. perinteisellä tavalla ja jatkossa sitten itselle parhaiten sopivalla tavalla. Selvittelin asiaa ja tulos oli taas sotkuinen: On monta tapaa sitoa "perinteisesti". Ja monta tapaa sitoa vähemmän perinteisesti.
Joillakuilla on näkynyt nimikoituja hakamia. Ihan treenaamisen alkuaikoina korviini jäi soimaan kommentti "tuollaisen otan vasta kun on vähän isompi vyöarvo. Muuten saa lentää ja kovaa". Mutta nimikointi on kuin kursseilla rintaan kiinnitetty nimikyltti, josta voi lukea kenen kanssa on tekemisissä. Nimikointi ei ole sidoksissa vyöarvoon tai kokemukseen vaan kun hakamassa on nimikointi, jokainen saa ainakin oman "pikkumustansa" mukaan leiriltä. Itselleni on juuri tulossa uusi hakama ja siihen hyvin yksinkertainen nimikointikin. Tosin selkäkappaleen sisäpuolelle. Ihan varmuuden vuoksi.
Suwariwazatekniikoista sanottiin, että homma muuttuu helpommaksi, kun saat hakaman. Höpöhöpö. Ei kyllä pidä paikkaansa!. Nyt sotkeudun paitsi omiin jalkoihini, niin myös hakamaani. Tai kaverin hakamaan. Kylmillä dojoilla on tosin mukavaa kiskoa hakama varpaiden suojaksi esimerkiksi graduointitilaisuutta seuratessa. Ja toisinaan tulee hyvin läheinen olo jonkun parin kanssa, kun heiton jälkeen löytää itsensä tämän lahkeen sisäpuolelta.
Mutta yhtä kaikki. Onhan tuo meidän housuhameemme jotain hyvin erikoista ja kaunistakin. Hakamaa käytetään vain joissakin budolajeissa kuten esim. kendossa ja iaidossa aikidon lisäksi, joten kyllä kai meidän on syytä ryhdikkäinä ja ylpeinä tuota perinteistä asua kantaa. Asua, joka kertoo harrastamamme lajin periytyvän samuraiden taidoista. Vekkien metsästys pesun jälkeen, viikkailu, silittely, sitominen ja lahkeisiin kompuroiminen. Kaiken tuon kestän ja oikeastaan ihan mieluusti. En luopuisi himotusta, hirveästä hakamastani.
Kiitän lämpimästi lähteitäni: Igarashi-sensei 7.dan (Jukka Helmisen haastattelemana), Petteri Silenius 6.dan, Kari Tamminen 5.dan, Jukka Helminen 5.dan, treenikaverit, siippa-Hannu ja ah niin ihanan sekava internet! Aika vähäiseksi jäi saldo vaan ei rivimäärä. Mutta uteliaisuus on edelleen tallella ja jos joku oikeasti asiasta tietävä innostuisi vielä kirjoittamaan artikkelin aiheesta, meistä moni lukisi sen varmasti hyvin mielellään.
Igarashi-sensei:
“ On hieno tunne, kun ihminen saa uuden arvon ja sen myötä uuden vyön tai hakaman. Mieleen jää se ilo mikä hänellä ja seuran muillakin jäsenillä on, kun henkilö ensimmäistä kertaa pukee uutta hakamaa päälleen.”